Mulla oli ollut piikki blogin kävijämäärissä ja uteliaana ihmisenä tietysti lähdin tutkailemaan mistä se mahtoi johtua. Jäljet johtivat yhdelle tunnetulle keskustelupalstalle, jossa blogiani oli luonnehdittu näin
"toi tiskiblogi on ihan pelleä, eukko täynnä itseään, huh!".
Musta tuo ilmaisu oli kovasti kiinnostava. Tämä blogi on luonnollisesti täynnä minua, koska minä olen minun blogini aihe, mutta että olisin
"täynnä itseäni", sitä en allekirjoita.
Useimpina päivinä olen sen sijaan täynnä energiaa, elämäniloa ja/tai ylpeyttä itsestäni ja omista saavutuksistani. Perisuomalaiseen mentaliteettiin kuuluu olla siitä tietysti ihan hiljaa. Mitä ilmeisimmin meidän suvussa kuitenkin virtailee verta ties mistä kansoista, kun sellainen ei mua juurikaan hidasta.
Olen itse ollut joskus samanlainen kuin tuon nimettömän kommentin heittänyt ihminen; kiukkuinen, katkera ja epävarma itsestäni. Olin tosi innokas ja nopea keksimään muista ihmisistä mitä tahansa pahaa sanottavaa, enimmäkseen siksi, että mua itseäni oli joskus loukattu tai siksi, että itselläni oli paha päivä. En sentään tainnut kuvitella, että se päiväni siitä paranisi...
Jossain vaiheessa sitten hiffasin, että ihmiset, jotka ovat mua loukanneet eivät mitä ilmeisimmin koe siitä mitään huonoa omatuntoa (toisin kuin minä) kun eivät ole tehneet elettäkään korjatakseen asiaa. Ja vaikka mä kuinka lähettelisin niille telepaattisia vihaviestejä, niin se tilanne ei siitä miksikään muutu, mutta itsellä vaan on jatkuvasti se paska fiilis. Ja koska sellainen ei pidemmän päälle ole tavoiteltava olotila, aloin treenata kieleni hillintää, aktiivista hällävälismiä ja muita sosiaalisia taitoja, vähän samaan tapaan kuin olen opiskellut kieliä tai tietokoneohjelmien käyttöä.
Olen huomannut selvän eron ja sen on huomannut moni muukin. Yhtä vähän kuin viitsin enää etsiä vikoja itsestäni
(jos en minä pidä itsestäni niin miksi kukaan muukaan pitäisi?), etsin niitä muista. Elämäni on paljon rikkaampaa ja murheettomampaa ja ihmisten kanssa kommunikointi paljon hedelmällisempää kun ei lähtökohtaisesti pidä heitä ikävinä, daijuina tai tylsinä, ainoastaan erilaisina kuin minä itse.
Se on mielestäni saavutus, josta sietääkin olla ylpeä!
